Suomi-ilta ja Busó-karnevaali

Suomi-ilta ja Buso-karnevaali

Viime viikko oli täällä Euroopassa hyvin kiireinen, joten vasta nyt ehdin purkaa vaikutelmiani teille suomalaisille lukijoilleni. Ensimmäinen kiirettä aiheuttanut asia oli Suomi-ilta. Koordinaattorimme järjestävät joka torstai European Clubin missä vaihto-oppilaat vuorotellen esittelevät maansa kulttuuria ja tapoja. Ensimmäisenä oli Suomen vuoron!

Päätimme painottaa esittelyssämme kulttuurin osa-alueista tärkeimpiä, eli gastronomiaa ja musiikkia. Gastronomisessa esittelyssä tarjosimme korvapuusteja, suomalaista suklaata, lihapullia, karjalanpiirakoita, kuivaa lihaa ja vodkaa. Yritin myös valmistaa karjalais-venäläis-henkistä sienipiirakkaa, mutta desilitramitan puuttumisesta johtunut virhearviointi jauhojen mittauksessa, vaikeudet kaasu-uunin käytössä sekä aikataululliset ongelmat estivät tätä aietta toteutumasta (Voin kuitenkin kertoa että palatessani kotiin yöllä neljän aikoihin olivat piirakat uunissa minua odottamassa ja maistuivat herkullisilta).

Musiikillinen puoli tyydytettiin ensiksi suomalaisella levymusiikilla sekä lauluesityksellä missä minä lauloin suomalaisia tangoja paikallisen Mozeksen säestäessä kitaralla. Suomen ankarista tekijänoikeuslaeista johtuen en voi laittaa videotallennetta tänne jakoon, mutta voin paljastaa esityksen olleen menestyksellinen. Juonimme myös Mozeksen kanssa valmistelevamme tunnin pituisen ohjelmiston suomalaista musiikkia ja haalivamme lisää soittajia voidaksemme aloittaa laajamittaiset esiintymiset ja kiertueet. Ympyrä on sulkeutunut, Suomessa esitin musiikkia pustalta ja täällä pustalla esitän musiikkia Suomesta!

Suomi-illan jälkeen siirryimme viettämään italialaisen Martinon läksiäisjuhlaa.

Lauantaina liityin Miskolcissa opiskelevien vaihto-opiskelijoiden joukkoon ja suuntasin heidän kanssaan kohta Mohacsia ja Busó-karnevaalia. Busó-karnivaaleissa on tarkoituksena ajaa tiehensä talven pirut henget ja vastaanotta kesä (Unkarissa kevät alkaa jo maaliskuussa). Talven henget peloitellaan tiehensä pukeutumalla Busó-olennoiksi, mekastamalla ja kuumaa viiniä juomalla. Busó-olennon perusvarusteisiin kuuluvat lammasturkki ja hurja naamari, tämän lisäksi on monenlaista talikkoa, räikkää ja kepakkoa. Karnevaaleihin sisältyi myös vahva eroottinen lataus, Busót nimittäin jahtasivat vastaantulevia naisia ja ikään kuin parittelivat heidän kanssaan, mikäli saivat kiinni. Päätinkin, että jos joskus elämässäni vielä saavun Mohacsiin Busó-karnevaalin aikaan, saavun paikalle Busó-puvussa!

Lauantai-iltana vierailimme Mohacsin läheisessä kylässä viinikellarissa viininmaistajaisissa. Vieläkin nousevat kyyneleet silmäkulmaani kun muistelen ensimmäistä maistamaamme viinilaatua, jota valitettavasti maallikkona en osaa kuvailla tarkemmin. Myös viini numero kaksi, pikku prinsessa nimeltään, oli herkullista. Saimme maistaa kaikkia viinilajikkeita täyden lasillisen, mutta mielestäni mitkään jälkimmäisistä eivät vetäneet vertoja kahdelle ensimmäiselle, viininmaistelu-osuuden jälkeen saimmekin neljän hengen seurueeseemme vielä pullon Pikku prinsessaa ja ellen aivan väärin muista saimme vielä toisen pullollisen jotakin. Paluumatkalla majapaikkaan lauloimme vuorotellen italialaisia ja suomalaisia lauluja. Mainittakoon viininmaistelun maksaneen kaiken kaikkiaan 600 forinttia per henki (1 EUR = 250 forinttia) ja unohdin mainita että saimme viininlisäksi runsain määrin unkarilaisia voileipiäkin!

Tämän viikon ohjelmasta en vielä tiedä, toivon hieman rauhallisempaa ja kiireettömämpää viikkoa kuin mitä edellinen oli Suomi-ilta-valmisteluineen, alituisine juhlineen ja Busó-festivaaleineen ja vielä koulunkäynti kaiken kukkuraksi! Tänään kuitenkin ajattelimme mennä erääseen ravintolaan syömään unkarilaista kalakeittoa, jossa on käytetty sekä lihan- että kasvinsyöjäkaloja

Hengari-ongelma ja Suur-Unkari

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin ohimennen hengarien osto-asian, varmastikin lukija ohitti maininnan maininnan nopeasti ja sitä enempiä miettimättä. Haluan kuitenkin korostaa tämän hengari-ongelman vaivanneen minua ja kämppistäni pitkään ja luoneen melko harmittavan varjon muuten niin onnelliseen eurooppalaiseen elämäntapaamme.

Hengarithan ovat arkisia ja tarpeellisia esineitä joita me länsimaiden ihmiset pidämme itsestäänselvyytenä ja vain harvoin uhraamme niille juuri ajatuksia. Minun aivoni joutuivat askartelemaan paljon tämän asian kimpussa. Vuokraisäntämme oli nimittäin varustanut asuntomme kiitettävästi huonekaluin ja keittiötarvikkein, mutta hengareita ei ollut. Kämppiksenikin oli unohtanut Suomesta tuomansa vaateripustimensa edelliseen asuinpaikkaamme, vaihto-opiskelijain keskuudessa kyseenalaista mainetta nauttivaan, Tisza Sport Hotel:iin.

Vierailin monenlaisissa tavarataloissa ja sekatavaraliikkeissä koskaan kuitenkaan vaateripustimia löytämättä. Paikallinen oppaamme hra I neuvoikin minulle erään liikkeen josta hengareita olisi pitänyt löytyä mutta unohdin monimutkaiset englanninkieliset opastukset.

Eräänä päivänä sitten tapasin espanjalaista vaihto-opiskelijatarta, joka oli ollut Szegedissä jo yhden lukukauden kauemmin, ja päätinkin vaatia häntä kertomaan mistä kaivattuja esineitä löytyisi. Tajusin kuitenkin etten tiennyt vaateripustinta tarkoittavaa englanninkielistä sanaa ja jouduin käyttämään varmaankin 15 minuuttia aikaa selittääkseni mitä olin vailla. Viimein yhteisymmärryksen löydyttyä minut opastettiinkiin muovista valmistettuja esineitä myyvään liikkeeseen, josta hengareita lopulta löytyikin.

Hengari-ongelman ratkeamisen voidaan sanoa huomattavissa määrin helpottaneen vaatteiden kuivaukseen ja säilytykseen liittyviä kysymyksiä.

Kiinnostavana sivuhuomautuksena muuten mainittakoon että Unkarissa ei ole harvinaista nähdä ravintoloiden, baarien, pikaruokaloiden ja koululuokkien seinillä roikkumassa Suur-Unkarin karttaa, karttaa Unkarista ennen toisen maailmansodan jälkeisiä aluemenetyksiä. Toivoisin tavan yleistyvän Suomessakin!

Vuokrarahat Roomassa

Viime viikolla sattui täällä Unkarissa sekava ja uhkaava tapahtumasarja liittyen vuokrarahoihimme ja Italian pääkaupunkiin, Roomaan. Helmikuu oli jo pitkällä menossa eikä vuokraisäntä ollut käynyt kyselemässä rahojaan, kämppikseni kanssa jo aloimme ihmetellä menoa ja otimme yhteyttä paikalliseen oppaaseemme, hra I:hin, ja pyysimme häntä toimittamaan rahat, 75 000 forinttia (n. 300 EUR) vuokraisännällemme (joka muuten ei osaa englannin kieltä). Samalla pyysimme hra I:tä selvittämään miksei talossamme ole postilaatikkoa ja onko sellainen joskus tulossa.

Keskiviikkona luovutin rahat hra I:lle joka velä vakuutti kaiken järjestyvän. Seuraavana päivänä tapasin kirjastolla italialaista Martinoa, joka kertoi edellisillan olleen hauska ja tapahtumarikas Jate-klubilla, ja hra I:nkin olleen siellä. Mutta kaikista eniten mieltäni askarrutti tieto hra I:n lähdöstä Roomaan viikonloppulomalle, ajattelin hänen kuitenkin järjestäneen sovitut asiat ennen matkaansa.

Ollessani kaupungilla etsimässä vaateripustimia, soittaa kämppikseni minulle ja kertoo vuokraisännän pojan käyneen vaatimassa vuokrarahoja ja jouduimmekin lopulta maksamaan hänelle rahat.

Sanomattakin lienee selvää että olimme kovin tuohtuneita tilanteesta, olimme joutuneet maksamaan vuokramme kahdesti, 75 000 forinttia rahojamme oli ilmeisesti Roomassa. Mielikuvitus maalasi uhkakuvia hra I:stä, rahoistamme, kalliista ravintoloista, shampanja-pulloista ja kevytkenkäisistä tanssijattarista.

Matkapuhelimella tavoitettu hra I kuitenkin vakuutti kaiken olevan kunnossa ja järjestyvän. Alkuviikosta hän palasikin ja viimein keskiviikoksi saimme sovittua rahan palautuksen, tätä ennen olimme saaneet onneksi pantiksi hra I:n pankki- ja kirjastokortit. Rahojen palautus tapahtui eräänlaisessa viinituvassa, missä sai n. 30 centillä lasillisen erinomaista viiniä ja seuraamme liittyneet norjalaiset heittäytyivätkin kovin anteliaiksi.

Luistellen Euroopassa (ja muutama sana hummailusta)

Eilen kävimme kansainvälisellä joukolla luistelemassa, mukana oli väkeä ainakin Norjasta, Italiasta, Saksasta ja Espanjastakin. Suomen urheilumainetta sain puolustaa aivan yksin. Täällä Euroopassa luistelu tapahtui sisätila-hallissa, 90-lukulaisen teknomusiikin sekä päivän hittien soidessa taustalla, ihmisten luistellessa kentällä ympyrää. Välillä yhteinen menosuunta vaihtui ja tästä ilmoitettiin unkarinkielisesti. Seurasikin ongelmia kun huomasin luistelevani väärään suuntaa, kykenemättä kääntymään tai pysähtymään, ihmisten huudellessa minulle pilkallisen kuuloisesti!

Ajattelin ensimmäistä kertaa elämäni pääseväni pätëmään urheilun alalla, mutta tämä kuvitelma osoittautui harhaluuloksi. Omasta mielestäni jopa italialainen Sara, joka ei ollut koskaan aikaisemmin luistellut, luisteli minua paremmin. Puolustukseni on sanottava, etten ollut luistellut sitten kouluvuosieni ja en ole milloinkaan ollut hyvä urheilun alalla. Ajattelin kuitenkin virheellisesti meidän pohjoisen ihmisten olevan ja perimältämme Etelä-Eurooppalaisia parempia talviurheilulajeissa.

Onneksi olen elämässäni saanut jo kokea paljon ankarampiakin nöyryytyksiä ja tappioita niin kömpelyys tällä vieraalla areenalla ei tuntunut kovin raskaalta.

Tänään on luvassa jälleen bileet, eli unkarilaisittain bulit. Aloitamme laajalla kotibile-tyypisellä tilaisuudella, jonka jälkeen siirrymme Jate-klubille (onhan Jate-klubin paras bile-päivä tunnetusti maanantain!). Täällä Euroopassa varsin harvat ihmiset juovat itseään yhtä antaumukselliseen humalaan kuin mitä vaikkapa meillä suomalaisilla on viikoittain tapana. Joskin on mainittava veljeskansamme Unkarin on tosin tässä mielessä, unkarilaisia näkee usein aivan suomalais-tasoisessa päihtymyksen tilassa. Koska kuitenkin joudun olemaan paljon tekemissä muiden Euroopan kansojen parissa, olen yrittänyt omaksua mannermaisen hillitympiä rilluttelu-menettely-tapoja ja tässä onnistunutkin. En osaa sanoa kumpi hummailun tapa on parempi, kummassakin on huomattavat etunsa ja mielstäni taiturillisen juomaveikon ominaisuuksiin kuuluu joustavuus ja monipuolisuus menettelytavoissaan.

Juhliminen täällä tietää myös paljoa halailua, kättelyä ja poskisuudelmia, jotka myös tuntuvat vierailta meille Pohjoisen ihmisille. Kulttuurissammehan koskettelu ja suudelmat on tapana hoitaa yksityisesti, suljettujen ovien takana. Unkarilaisille miehille vaikkapa on ominaista alituinen kätteleminen. Ei ole harvinaista, että tilaisuuteen missä on ennestään kaksikymmentä ihmistä saapuu kymmenen unkarilaista miestä, mistä seuraa ankara ja pitkäkestoinen kättely-rupeama. Aluksi tämä tuntui minusta melkein kummalliselta, mutta nykyään pidän tätä ja miltei normaalina.

Merkillinen laite

Tähän mennessä olen kertonut Teille, kunnianarvoisa lukijani, blogissani lähes yksinomaan vain yleisistä kysymyksistä, hintatasosta ja kielestä, joskin on myönnettävä, että kieli-asioita käsittelevää kirjoitustani elävöitin kolmella anekdootilla. Haluan kuitenkin näiden luonteeltaan melko abstraktien selontekojen jälkeen palkita lukijani muistelemalla erästä hauskaa ja kiinnostavaa tapausta, jonka eräs osapuoli sain itse olla.

En ole maininnut, mutta asuinhuoneistoni alakerrassa sijaitsee jonkinlainen maaliliike. Muuan aamu sitten lähtiessämme yhtä aikaa asuintoverini kanssa residenssiltämme, tervehtivät maaliliikkeen tytöt meitä pihalla ja alkoivat keskustella meille unkarin kielellä. Kerroimme ettemme osaa unkaria, ja he etteivät osaa englantia. Kielimuurista huolimatta tunnisti, unkaria muutaman kurssin opiskellut, kämppikseni heidän kysyvän asummeko yläkerrassa, johon vastasimme myöntävästi: ”Igen”. Tämän jälkeen meidät viittoiltiin ja pyydettiin sisälle liikehuoneistoon. Tilanne oli salaperäisyydessään kutkuttava. En tiedä, mitä kämppikseni arveli tapahtuvan, mutta itse arvelin meidän pian saavan jonkinlaisen tupaantuliaislahjan.

Joka tapauksessa meidät ohjattiin aivan maaliliikkeen perälle ja merkillisen kojeen äärelle. En osaa sanoa tarkalleen, mikä tämä laite oli tai mitä tarkoitusta varten se oli kehitetty. Monet ihmiset, joiden kanssa olen jälkeenpäin asiasta keskustellut, ovat epäilleet kysymyksessä olleen jonkinlaisen maalinsekoittajan. Myyjättäret jatkoivat unkarinkielistä puhettaan ja viittoilivat salaperäistä laitetta kohti. Aavistin jo ettei kysymyksessä ollut tupaantuliaislahja, vaan haluttiin kysyä jotakin.

Ehkäpä yhteisymmärrystä ja selvyyttä ei olisi milloinkaan löytynyt ilman kehittyneen tietotekniikan apua. Myyjättäret ohjasivat meidät kassalle, tietokoneen äärelle ja avasivat jonkinlaisen sanakirjaohjelman, mistä etsittiin sana: ”noise” ja ymmärsimme jo mistä oli kyse. Tuottiko kone meille yläkerran asukkaille häiritsevää ääntä? Vastasimme: ”Nem noise, nem noise!” ja nyökyttelimme ja hymyilimme ja lopulta olimme iloisia kaikki ja itse kukin jatkoimme matkaamme kuka minnekin.

Kieli-kysymys

Jo asioidessani rautatieasemalla Budapestissa huomasin ilokseni, ettei amerikkalainen seksi- ja väkivalta-kulttuuri ollut saanut unkarilaisista yhtä murheellisen tiukkaa otetta kuin meistä suomalaisista, ja kokemukseni täältä Szegedistä vain tukevat tätä huomiota. Ainakaan englannin kieltä eivät monet asiakaspalvelutehtävien ihmiset osaa. Vaatimattomasta saksan kielen taidosta on kyllä silloin tällöin ollut apua. Tästä onkin seurannut monia jännittäviä tilanteita ruokakaupoissa, ravintoloissa, rautatieasemilla, takseissa, pankissa ja baaritiskeillä. Kaiken lisäksi ovat unkarilaiset osoittaneet luovuutta ja mielikuvitusta keksiessään asioille omia nimiä, joten monesti on turha edes yrittää arvailla, tai toisia kieliä hyväksi käyttäen päätellä, mitä jokin sana tarkoittaa.

Kuitenkin pidän tätä yleistä käsittämättömyyttä enemmän kiehtovana kuin harmillisena asiana, joka arkipäivä kaupassakäynteineen on yhtä suurta seikkailua. Koskaan ei tiedä mitä saa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Kerran ostin leipää ja löysin sen sisältä sinne leivotut kaksi nakkia, toisen kerran luulin ostavani juustoa mutta sainkin erikoisesti pakattua jogurttia, erään tapauksen muistan, kun ostaessani kerralla useamman purkillisen tomaattipyreetä, sainkin jonkinlaista maksapateeta.

Olenkin ryhtynyt urhoollisesti opettelemaan unkarin kielen sanastoa ja ilmaisua, mutta pelkään jo kielen oppimisen tuhoavan tämän edellä mainitsemani seikkailullisuuden ja salaperäisyyden tunnelman, uskon kuitenkin sen toisaalta myös avaavan ovia toisenlaisiin, vielä ihmeellisempiin mahdollisuuksiin!

Alkupulinoita

Kerrottuani samat kuulumiseni monille ihmisille useaan kertaan päätin noudattaa muutamien tuttavieni vihjeitä ja perustaa blogin kertomaan seikkaluistani Unkarissa. Koska blogi on julkinen ja ikuisesti internettiin jäävä tiedonvälityksen muoto, lupaan vaieta ihmisten, niin itseni kuin muiden, siveellisen maineen ja urakehityksen vaarantavista asioista, ja käsitellä ainoastaan julkiseen keskusteluun sopivista kysymyksistä! Vieraassa maassa ja kulttuurissa niitäkin onneksi riittää!

Ruoka on siis halpaa. Reilulla kymmenellä eurolla saa täällä muhkean illallisen joka sisältää keiton, pääruoan, kahvin ja konjakin (tahi palinkan). Unkarilainen ruoka on herkullista, joskin kovin rasvaista ja siksi varmasti lihottavaa. Omassa asunnossani olenkin tehnyt paljon kevyempää kreikkalais-henkistä kasvisruokaa ja harrastanut ahkerasti pilates-venyttelyä.

En sittenkään tällä erää yleisellä tietokoneella, lauantai-iltana, jaksa enkä halua kirjoittaa enempää vaan jatkossa tulen kirjoittamaan kirjoitukset valmiiksi residenssilläni ja muistitikkua hyväksikäyttäen sitten siirrän ne tänne blogiin. Sitä odotellessa voitte katsella vaikka ottamiani kuvia:

http://hear.dyndns.org/~karambolo/kuvia/ekat/